Katkelma metsiemme tarinasta
Ken paljon elää ja raataa ulkona luonnossa, hän lopulta saavuttaa ympäristöönsä niin mieskohtaisen suhteen, että saattaa tavata itsensä melkein puhelemasta metsän puille, - samoin kuin lapsen usein kuulee niityn kukkasille haastelevan. Syvä elääytyminen luontoon on ollut erikoista meille suomalaisille, niinkuin kansanrunoutumme todistaa. Meillä taitaa olla erikoista taipumusta kappaleiden näkemiseen henkilöinä.
Metsän kasvikunta tulee läheiseksi ystäväksi, puitten keskuudessa alkaa erottaa melkein luonteita, ja eriluonteisille ihmisille ilmaisee eri asioita: toisia solakoille koivulle kuin lakkapää petäjille, toisia harmaille kelohongille kuin jylhän tummille kuusille.
Ja metsän elämää seuraa luonnon ihminen aivan toisin silmin kuin muut. Hän havaitsee siinä pienimmätkin sekä värin, vehmauden että elinvoiman vivahteet. Se ei ole hänelle kuollut kylmimpänäkään helmikuun päivänä, - se on silloin vain niin vaitonaista, että itse sen hiljaisuus puhuu, siinä on jotain konnussaan talviunta makaavaa karhua muistuttavaa; henkivaipan alla henkii täysinäinen, vakava elämä.
Tuntee ikäänkuin joutuneensa mieskohtaiseen suhteeseen puun kanssa yritettyään syleilemällä mitata sen paksuutta. Vastenmieliseltä tuntuu iskeä kirvestä sen kylkeen. Vanhat runot todistavat, että Suomen kansa ennen eli tämän tapaisissa herkissä suhteissa metsän puihin. Mutta viimeisten kuuden-, seitsemänkymmenen vuoden kuluessa on kansamme sielunelämästä tämä luonnonrunous on melkein tyystin hävinnyt - kiitos tukkiyhtiöiden herättämän rahanhimon. Nyt näkee metsänhakkaajassa raa'an ja tunteettoman teurastajan. Ja kun näkee puun kyljessä merkkipilkan, joka osoittaa kuolemantuomiota ensi hakkuukaudella, niin tuntee sydäntänsä kirveltävän. Sinne ne kaatuvat, vanhanaikaisen voiman ja mahdin edustajat Suomen metsissä, nuoremman kasvillisuuden jalot suohjelijat ja vartijat, - ja kestää vuosisatoja, ennenkuin uusia on noussut niiden sijalle, eikä niiden veroisia nouse koskaan.
Erään eteläpohjalaisen talon metsässä näin sammaltuneita maatumaisillaan makaavia aarniohonkia niin taajassa, että ne herättivät huomioni tavallista enemmän. Mutta kun näin niiden tyvissä ja vielä törröttävistä kannoista selviä hakkuunjälkiä, tiedustelin asiaa talon isännältä. Hän kertoi, että ennen vanhaan, kotipolton aikoina, hänen isällään oli tapana mennä renkiensä kanssa aamuryypyn otettuaan metsään suurimpia honkia kilvan kaatamaan. Mies se, jonka puu ensimmäisen rusahti. Ja sinne jäivät, koska olivat liian suuria rakennuspuiksi.
Ilveksen hiihdännässä Konginkankaalla tapasin silmieni ja siveltimeni iloksi eräällä mahtavalla louhikkovuorella komeita, vielä pystyssä olevia kelohonkia. Isännän kysymykseen, tulisinko vielä toisena talvena hänen taloonsa vierailemaan, vastasin käyväni mielelläni, jos harvinainen kelohongikko saisi vielä seistä paikallaan.
- Seisköön siinä teille kukkina, oli lauhkea vastaus.
Ja mikä raakalaisnäytelmä on sitten itse metsänhakkuu! Olen nähnyt kuinka se käy sydänmailla, olen nähnyt kuinka suuri puu vähääkään säälimättä kaadetaan nousevien nuorien taimien päälle, niin että se silpoo ne aivan vaivaisiksi. Sitä en ihmettele, etteivät hakkaajat sääli kaunista nuorta olentoa, joka siinä tuhoutuu, vaan sitä ihmettelen, ettei rahanalaine puoli hakkaajan vaistoissa kiellä tuhoamasta niitä, joista taas jonkun vuosikymmen päästä saisi "puulaakilta" kauniita tuhatmarkkasia tukullisen.
Ja säälimättömyyttä ja tunteettomuutta metsän elämää kohtaan tapaa jo elämän vienoimpiakin kuvia katsellesaan: tuossahan kulkee nuori neitonen kevätiltana metsäpolulla mielitiettyään kohtaamaan. Mitä tekee kaunokainen kultaansa muistellessaan? Riipii ohimennessään puista ja pensaista niiden arimmat, tuoksuvimmat, hennoimmat kevätlehvät.
Unohtuneet, uuden kehityksen ja "sivistyksen" tieltä väistyneet ovat vanhat pyhät tietämykset ja yhteenkuuluvaisuuden tunne metsän kanssa.
Tokkopa enää edes "pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa"?
-Akseli Gallen-Kallela-
